Jaa

Suomen Myyntimediat blogi

Kertomus Aivoitus-lehdestä: Julia Alanenpää jäi auton alle suojatiellä vuonna 2009 olleessaan 11-vuotias

Share |

Perjantai 28.4.2023 klo 9.52 - Pia Kilpeläinen


juliaalanenpaa2b.jpg

 Koska olin suojatiellä, en huomannut katsoa liikennettä. Ajoin tien yli pyörällä, ja taisinpa vielä katsella kännykkääkin. Olin lentänyt konepellin kautta kadulle.

Aikuiseksi varttuessaan Juliaa on jäänyt harmittamaan erityisesti työkokeilut, joissa hänen aivovammaansa ei ymmärretty.

Kemiläinen Julia Alanenpää kuvailee, että törmäys auton kanssa muutti hänet jälleen vauvaksi. Koomassa hän muistelee olleensa kolmisen kuukautta, josta herättyään hänen oli

opeteltava kaikki aiemmin oppimansa uusiksi kävelemisestä ja puhumisesta alkaen. Puhumaan hän oppi matkimalla äitiään. Aluksi sanat tulivat ulos tavuina, mutta pikkuhiljaa tavuista alkoi muodostua kokonaisia sanoja. Pyörätuolista Julia siirtyi rollaattorin käyttäjäksi, kunnes aikanaan omat jalat alkoivat taas kantaa kunnolla. Mitään tästä Julia ei itse muista. Äiti kertoo puhelimitse haastattelun aikana, että edistystä Julian kuntoutumisessa tapahtui viikoittain.

Noin puolen vuoden päästä tyttö palasi kouluun. Ensiksi vuorossa oli kotikoulu, jonka jälkeen avustaja sekä haki hänet kouluun että saattoi päivän päätteeksi takaisin kotiin. Koulumatkaa oli vain vajaan kilometrin, mutta se oli tuossa vaiheessa liian pitkä kuljettavaksi yksin. Kuudennelle luokalle Julia siirtyi yhdessä luokkakavereittensa kanssa. Samaa aikaan alkoivat erilaiset terapiat.

- Avustaja teki puolestani kaiken viitosella ja kuutosella. En itse muista käytännössä mitään koko ala-asteajastani. Ensimmäiset muistikuvat alkavat vasta yläasteelta – joskin seitsemän- neltä luokaltakin mielikuvat ovat vielä hajanaisia. Tuolloin vaihtui myös koulu ja avustaja.

- Sen muistan, että minulla oli paljon kaveriporukoita. Minua pidettiin ”normaalina”, eikä muistiongelmiani kummasteltu. Aika meni kavereiden kanssa hengaillessa. Koko yläaste tun- tuu näin jälkikäteen aika turhalta, sillä minulle ei jäänyt sieltä mitään päähän.

Työkokeilut turhauttivat

Yläasteen jälkeen Julia suuntaisi erityisammattioppilaitos Luoviin ja siellä valma-koulutukseen, jossa voi tutustua  ammattiopintoihin ja haeskella itselleen sopivaa alaa.

- Tarkoituksenani oli vuoden ajan kokeilla, mikä ala minulle sopisi. Minua kiinnosti lasten kanssa työskentely, joten ensiksi kävin tutustumassa nuoriso-ohjaajan ammattiin. Parin viikon jälkeen totesin, että koska muistini ei toimi kunnolla, ei tämä ala olekaan minun juttuni.

Koulussa vierähti lopulta puolitoista vuotta. Julia oli 17-vuotias, ja hän alkoi pohtia seuraavia siirtojaan. Alkoi työ- kokeilujen sarja. Julia lähti innokkaasti eri työpaikkoihin, mutta joutui aina pettymään. Työnantajat sanoivat etukäteen ymmärtävänsä, mitä aivovamma tarkoittaa ja lupasivat ottaa sen tuomat rajoitteet huomioon. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan käynyt: koska Julian aivovamma on näkymätön, ei hänen väsyvyyttään, aloitekyvyn haasteita ja muistiongelmia lopulta ymmärretty. Tämä johti turhautumiseen.

- Ensiksi menin avustajaksi ala- asteelle. Vararehtorin kanssa oli sovittu, että voin levätä tarvittaessa ja osallistua tunneille silloin, kun jaksan. Ei mennyt kuitenkaan kovinkaan pitkään, kun rehtori tuli minua patistelemaan ja moittimaan, että mitäs sinä täällä vain istut, mene tekemään töitä. Koin, että se oli väärin sanottu. Soitin isälleni ja pyysin häntä hakemaan minut kotiin. Totesin, että tänne en enää tule takaisin.

Sama kuvio toistui seuraavassa työ- kokeilupaikassa, joka oli ruokakauppa. Julian aivovamma oli luvattu ottaa huomioon ja vakuutettu, että aivo- vamman mukanaan tuomat rajoitteet ymmärretään.

- Aika pian tämä kuitenkin unohtui. ”Mitä sä täällä istut, ala mennä töihin siitä”, todettiin heti, jos olin tauolla muutamankin minuutin ylimääräistä. Lopulta jälleen soitin isälleni ja pyysin, että hän tulee hakemaan minut kotiin. Totesin jälleen, että tänne en enää tule takaisin.

Kolmas työkokeilupaikka oli kierrätyskeskus.

– Asuin silloisen poikaystäväni kanssa kymmenen kilometrin päässä keskustasta, ja aamuheräämiset olivat minulle todella vaikeita. Olin aamuisin niin väsynyt, että minun oli usein pakko ilmoittaa, että en jaksa lähteä töihin näin aikaisin. Sekin kokeilu loppui siihen.

Julia harmittelee, että työkokeilut eivät sujuneet – ja ennen kaikkea sitä, että työtehtäviä ei osattu räätälöidä aivovamman huomioon ottaviksi.

– Kaikkialla luvattiin ymmärtää, mutta lopulta kukaan ei ymmärtänyt. Se johtui varmasti siitä, että kenelläkään ei ollut omakohtaista kokemusta aivovammoista omassa tuttavapiirissään. Sen vuoksi he eivät aidosti voineet ymmärtää, mitä tarkoittavat esimerkiksi voimakas väsymys tai aloitekyvyn puute. Jouduin toteamaan, että taitaa olla vaikeaa – tai miltei mahdotonta – löytää työtä, joka aidosti räätälöitäisiin sellaiseksi, että vakavasti aivovammautunut ihminen kykenisi sitä tekemään.

Julia oli 18-vuotias, kun hän jäi kotiin ja sai eläkkeen.

– Se oli helpottavaa. Enää minun ei ollut pakko yrittää mennä tiettyyn aikaan mihinkään, eikä minun tarvinnut enää kuunnella moitteita ihmiseltä, joka oli luvannut ymmärtää aivovammaa, mutta joka ei ollut sitä kuitenkaan ymmärtänyt.

Iloinen elämänasenne

Sitten Julian elämään tuli koiria: aluksi aikuinen kodinvaihtaja ja sen jälkeen pentu.

– Koiran kanssa touhuaminen toi päivääni rutiinit. Aamulla oli pakko herätä lenkittämään koiraa, ja päivän aikana tuli ulkoiltua säännöllisesti. Muutoinkin koiran kanssa touhuaminen toi sisältöä elämääni.

Uudestavuodesta saakka Julia on asunut yksin. Tällä hetkellä hän unelmoi uudesta koirasta ja matkustelusta. Tulevaisuuden haaveissa siintävät perhe ja äitiys.

Henkilökohtainen avustaja auttaa Juliaa kotihommissa, jotka ovat hänelle muutoin vaikeita väsyvyyden ja aloitekyvyn puutteen vuoksi. Julia ei saa koskaan ajokorttia, mutta hänelle ei silti myönnetty taksiseteleitä. Perusteluksi sanottiin, että pystyyhän hän kävelemään. Tähän asiaan hän hakee muutosta.

– Olisi hyödyllistä päästä joskus vähän kauemmaksikin kuin vain sinne, minne jaksaa kävellä. Taksikortti mahdollistaisi esimerkiksi isojen ruokaostosten kuljettamisen.

Vaikka lapsena vammautuminen muutti Julian lapsuutta ja nuoruutta suuresti, ei hän ole katkera kenellekään tai millekään.

– Kokemukseni ovat tehneet minut vahvaksi. Oli pienestä kiinni, että olen ylipäätään hengissä. Välillä on synkkiäkin hetkiä, mutta valtaosan ajasta ajattelen, että kaikki on täydellistä, että en tarvitse mitään muuta, että minulla on kaikki! Päällimmäisin tunteeni on, että on upeaa olla elossa!

Avainsanat: printmix, printmix oy, printmix kokemuksia, suomen myyntimediat, metsek, mika trogen, mika-matti trogen, paino, lehti, ilmoitusmyynti, järjestölehti, yhdistyslehti, graafinen suunnittelu, offset, ilmoitusmyyjä, aivovamma, aivovammaliitto, onnettomuus


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini